Elämäni taulu pyyhittiin tyhjäksi - mitä minä nyt teen?

Olen elänyt viimeiset neljä vuotta omistautuen henkiselle opettajalle. Halusin antaa hänelle kaikkeni. Sitä samaa olin tehnyt koko elämäni siihenkin asti, vähän eri muodossa vain. Nyt uskoin löytäneeni sen todellisen merkityksen elämääni, sen mitä olin aina etsinyt. Jotain mille voin antaa itsestäni kaiken.

Sain noiden vuosien aikana paljon. Opin valtavasti itsestäni ja elämästä. Sain hienoja eväitä elämään ja olen siitä kiitollinen. Ihmissuhde opettajani kanssa osoittautui kuitenkin lopulta toistamaan sitä samaa ihmissuhteen kaavaa, joka oli ennen sitäkin toistunut. Oli vaikeaa nähdä ihmissuhteen vahingollisuutta, koska olin asettanut opettajani jalustalle. Pidin häntä ikään kuin yli-ihmisenä, kuin jumalana. Lopulta silmäni kuitenkin avautuivat näkemään suhteen vahingollisuuden.

Nyt jätettyäni tämän ihmissuhteen, jolle olin antanut lähes koko elämäni ja resurssini, tuntuu elämäni kuin tyhjäksi pyyhityltä taululta. Nyt olen sen kysymyksen äärellä, että millä nyt täytän tuon tyhjäksi jääneen taulun? Mistä nyt löydän merkityksellisyyden elämääni?

Muiden auttajasta itseni auttajaksi

Olen koko elämäni suurelta osin antanut itseni toisille. Ihmissuhteissani, työssäni, ihan kaikessa. Mitä jos nyt olisi aika antaa itseni itselleni? Tehdä asioita ihan vain itseäni varten. Tehdä jotain vain sen takia, että nautin siitä.

Viime vuoden ovat antaneet minulle rutkasti työkaluja, ymmärrystä ja tietoisuutta. Se kaikki on minun pääomaani, eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois. Voin nyt hyödyntää sitä pääomaa vain ja ainoastaan itseni hyväksi.

Voin esimerkiksi huomata ne äänet päässäni, jotka mitätöivät minua ja sanovat minulle, että en onnistu tai että en voi saada sitä mitä haluan. Voin sanoa niille äänille "ei". Voin alkaa kirjoittaa itse omaa tarinaani uudelleen. Luku kerrallaan. Voin seurata unelmiani ja uskoa niihin.

Ymmärrän, että menneisyydelläni on vaikutus minuun ja ymmärrän, että voin itse nyt vaikuttaa siihen, paljonko annan sen vaikuttaa minuun. Tiedän, että uuden tarinan kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta tiedän silti pystyväni siihen.

Ymmärrän, että minulla on tiettyjä uskomuksia itsestäni, ja että joku on laittanut ne minuun. Ymmärrän, että ne ovat tähän asti ohjanneet elämääni. Ymmärrän myös sen, että minun on mahdollista muuttaa noita uskomuksia, ja että se vaatii minulta tietoista työskentelyä. 

Uskomus on jotain mitä uskon itsestäni todeksi. Eräs minun keskeinen uskomukseni on, että en ole rakastettava. Tämä uskomus syntyi minuun lapsena, kun vanhempani eivät pystyneet riittävissä määrin osoittamaan rakkautta minulle. Se, että he eivät olisi rakastaneet minua, oli kuitenkin väärinkäsitys. Sen uskomuksen kanssa olen kuitenkin elänyt koko elämäni ja niin teen vielä tänäkin päivänä. Nyt kuitenkin alan pikkuhiljaa uskomaan jotain muuta. Alan uskomaan, että tuo uskomus ei ole totta. Kun alan uskoa, että se ei ole totta, voin alkaa tietoisesti muuttamaan tuota uskomusta.

Lapsi sisälläni

Se, joka minussa kokee, että en ole rakastettava, on sisäinen lapseni. Kun hän kokee niin, voin nyt aikuisena kuulla ja nähdä hänet ja ottaa hänet syliin. Voin antaa hänelle sen huomion, josta hän jäi pienenä paitsi.

Nyt tietoisena aikuisena voin antaa tuolle lapselle kaiken sen mitä se olisi silloin joskus tarvinnut vanhemmiltaan. Voin kuunnella sitä, voin pitää siitä huolta, voin tehdä sen kanssa erilaisia juttuja, voin kohdata sen tunteet, voin kannustaa sitä menemään kohti sen unelmia, voin lohduttaa sitä, voin iloita sen kanssa, voin sanoittaa sen tunteita, voin viedä sen kävelylle, voin hemmotella sitä ja voin olla sen tukena.

Mitä enemmän annan tilaa tuolle lapselle sisälläni, sitä enemmän minusta tulee se kuka pohjimmiltani olen. Se vaatii rohkeutta. Rohkeutta olla haavoittuva, hassu, hölmö, ja omalaatuinen. Rohkeutta olla kaikkea sitä mitä se on. Siihen uskaltautumiseksi tarvitsen tueksi itsessäni olevan turvallisen aikuisen, mutta myös turvallisen ympäristön. Turvallisessa ilmapiirissä voin uskaltautua todella olemaan oma itseni.

Minulle henkinen matka on juuri tätä omaksi itsekseni tulemista. Kun voin todella olla oma itseni, olen vapaa. Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se onkin, mutta ei helppoa. Uskomukset ovat niin syvällä meissä, että niiden muuttaminen vaatii sitoutunutta työskentelyä. 

Sanoin alussa, että elämäni on nyt kuin pyyhitty taulu ja pohdin että millä alkaisin sitä täyttämään. Tämän kirjoituksen myötä minulle kirkastuu se, että minun tulee sinnikkäästi jatkaa sen selvittämistä, että kuka minä todella olen, mitä sisäisellä lapsellani on sanottavaa, mihin se haluaa mennä ja mitä se haluaa tehdä. Ja ennen kaikkea, mitä sillä on annettavaa tälle maailmalle.