Matkani henkisessä yhteisössä

Olen aiemmin kirjoittanut monia kirjoituksia siitä, miten matkani henkisessä yhteisössä on muuttanut minua positiivisesti. Nyt kirjoitan hieman eri näkökulmasta, mutta se ei vie mitenkään pois sitä mitä kaikkea hyvää olen saanut.

Aloitan kuitenkin alusta. Noin neljä vuotta sitten aloitin matkani. Kaipasin jonkinlaista työskentelyä itseni äärellä tunnistettuani läheisriippuvuuden itsessäni. Löysin tämän opettajan retriitille. Retriitti tarjosi minulle jotain, johon jäin saman tien koukkuun. Lämpimän vastaanottavaisen tunnelman ja kohdatuksi tulemisen. Kuin lämpimän sylin, jossa parantua. Useat vuodet kokemus retriiteistä ja työskentelystä olikin juuri tuollainen. Vain hyvää, ihmisten eheytymistä, pelkkää rakkautta.

Parin vuoden jälkeen tuli kuitenkin ensimmäinen hankala kohta. Opettajani alkoi pukeutua eri tavalla ja hänen työskentelynsä alkoi mennä enemmän tietyn henkisen perinteen suuntaan. Se tuntui minulle hieman vieraalta, mutta en antanut asian kuitenkaan vaivata minua sen enempää. Pian kuitenkin muutamat ystäväni yhteisön ulkopuolelta alkoivat sanoa minulle, että näkevät tuossa opettajassa pahuutta ja että minun ei kannattaisi työskennellä hänen kanssaan. Lopulta lähdinkin työskentelystä. Poissaoloni kesti kuitenkin vain pari kuukautta. Jokin voima veti minut takaisin hänen luokseen. 

Palattuani tauon jälkeen ja osallistuessani opettajani järjestämään koulutukseen zoomissa, muistan kokeneeni jotain outoa hänessä. Koin ikään kuin jotain pimeää hänessä. Se pelotti minua. Kerroin kokemuksestani hänelle ja hän osoitti minulle, että tapa millä kerroin kokemuksestani oli epäkunnioittava. Se loukkasi häntä. Hyvin ymmärrettävää. Sen jälkeen jatkoin työskentelyä hänen kanssaan normaaliin tapaan ja kaikki tuntui taas hyvältä.

Viimeisen vuoden aikana meille muodostui tiiviimpi porukka muutaman oppilaan ja opettajan kesken. Opettajamme odotti meiltä sitoutumista. Siihen olimme myös valmiita. Koen, että hänen persoonansa alkoi tulla yhä enemmän näkyviin, mitä läheisempiä olimme. Yhteisissä tapaamisissamme oli useita hetkiä, joissa hän nöyryytti yhtä meistä. En silloin ajatellut, että se olisi mitenkään väärin. Koin sen olevan osa opetusta, osa meidän koulutustamme. Sitä se varmasti olikin.

Viimeisinä aikoina nöyryytystä alkoi tapahtua enemmän myös retriiteillä, isomman ihmismäärän edessä. Se kohdistui tiettyihin ihmisiin (ei pahiten minuun). Viimeisellä retriitilläni oli eräs tapahtuma, jossa hän nöyryytti erästä oppilasta aika pahasti ja silloin minussa häivähti ajatus, että tämä ei kyllä mielestäni ole ihan ok. Edelleen kuitenkin jossain määrin ajattelin, että se on tarkoituksenmukaista.

Ennen tuota viimeistä retriittiäni opettajani oli sanonut minulle suoraan, että hän kokee että läheisriippuvuus ilmenee jollain lailla suhteessamme. Hänen sanottuaan sen minulle, aloin katsoa asiaa ja miettiä, että mistä lähtökohdista käsin minä todella olen mukana. Sen myötä irtaantumisprosessini pikkuhiljaa alkoikin, hänen ansioistaan siis, joten kiitos siitä hänelle. 

Ymmärsin pikkuhiljaa, että sellainen työskentely ei ole minua varten. Ymmärsin, että olin vain niin riippuvainen opettajastani, että halusin pitää hänestä kiinni. Olin asettanut jumalan häneen. Kukapa siitä haluaisi luopua. 

Viimeisen retriitin ei oikeastaan pitänyt olla viimeiseni. Tai ainakaan en ollut sanonut sitä ääneen siinä kohtaa. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että se oli viimeiseni. Retriitin loputtua jätin jäähyväiset paikalle ja vuodatin muutaman kyyneleen. Muistan myös ajomatkan retriitiltä pois, jossa olin samassa kyydissä opettajani kanssa. Muistan, että jossain syvällä koin siinäkin kohdassa jotain outoa hänessä. Ikään kuin vaaleanpunaiset lasini olisivat olleet poissa ja osa minussa olisi nähnyt jotain mitä niiden lasien kanssa ei näe.

Retriitin jälkeen nöyryytys jatkui entistä pahempana kohdistuen meihin muutamaan lähellä olevaan oppilaaseen. Se tapahtui yhteisessä whatsapp-ryhmässämme. Opettajamme kertoi miten huonoja ystäviä me kaikki olemme ja mitä kaikkea huonoa meissä on. Lopulta eräänä päivänä kun olimme taas viestitelleet ja hän oli käyttäytynyt minua kohtaan todella loukkaavasti, kirjoitin itkuni seasta viestin, jossa kerroin että haluan lopettaa työskentelyn. Silloin ajattelin, että vika oli minussa, että olen liian heikko ja hauras ja että tarvitsen terapiaa kun egoni on niin rikkinäinen. Opettaja ehdotti, että ottaisimme vielä ainakin yhden henkilökohtaisen tapaamisen, että se olisi fiksu tapa lopettaa vuosia kestänyt työskentely. Suostuin siihen. 

Kun menin tapaamiseen, tapahtui juuri se mitä olinkin pelännyt. Nyt hän oli lempeä ja ihana ja rakastuin taas. Aloin taas harkita hänen kanssaan työskentelyn jatkamista. Emme kuitenkaan sopineet seuraavaa tapaamista. Pian kuitenkin otin yhteyttä ja sovimme uuden tapaamisen. Tuolla tapaamisella jälleen kaikki tuntui tosi hyvältä. Emme kuitenkaan taaskaan sopineet uutta tapaamista, vaan sovimme että otan yhteyttä jos siltä tuntuu.

Pian tämän jälkeen eräs ystäväni kirjoitti Facebookiin kirjoitukseen, jossa hän kertoi kokemuksistaan kyseisen ihmisen kanssa menneisyydessään. Se kirjoitus sai silmäni avautumaan sille, että se miten opettajani oli toiminut, ei ollut ok. Että vika ei ollut minussa vaan hänessä. Päätin lopettaa työskentelyn hänen kanssaan kokonaan ja lopullisesti. Kerroin hänelle, että en enää aio tulla tapaamiseen hänen kanssaan. Purimme myös aiemmin tekemämme initiaation. Sen jälkeen en ole ollut häneen yhteydessä.

Nyt jälkeenpäin prosessoituani asiaa alan nähdä koko ajan selkeämmin sen, miten suhteeni opettajani kanssa ilmensi sitä samaa mallia mikä elämässäni on toistunut. Sitä jossa minä alistun ja annan itseäni kohdeltavan huonosti ja asetan toisen jalustalle. Sama läheisriippuvuus josta lähdin toipumaan, on siis ilmennyt tässäkin. Tämä oli kuitenkin erittäin tärkeä oppitunti aiheen äärellä. 

Opettajani antama opetus on ollut hyvää ja hyödyllistä, tulen ammentamaan siitä varmasti koko loppuelämäni. Mikään ei vie sitä pois. Koen edelleen, että hänellä on paljon annettavaa ihmisille. Silti koen, että hänen persoonansa rikkinäisyys on sen verran vakavaa, että hänen kannattaisi ennemmin keskittyä itsensä, kuin muiden parantamiseen. Opetuksen yleinen jakaminen luennoimalla ei aiheuta ongelmia, mutta ihmisten kanssa läheisemmin tekemisissä oleminen aiheuttaa. Se aiheuttaa jo rikkinäisten ihmisten lisää rikkoutumista. Se ei ole mielestäni hyödyllistä, eikä vie ihmisiä hyvään suuntaan, vaan päin vastoin.

Sanottakoon vielä sekin, että uskon hänen intentionsa olevan vain hyviä. En usko että hän haluaa tahallisesti kenellekään mitään pahaa. Uskon, että hän todella uskoo oman toimintansa kumpuavan todellisesta ja hänen uskovan sen olevan oikea tapa työskennellä ihmisten kanssa. Olen nähnyt omin silmin sen, miten vilpittömästi hän janoaa totuutta, mysteeriä, Jumalaa. Arvostan hänen ponnistelujaan ja hänen vilpittömyyttään. Samalla tunnistan tosiasiat. Haluan hänelle vain hyvää, mutta haluan sitä itsellenikin, jonka takia en aio enää altistaa itseäni hänen käytökselleen, joka ei tee hyvää.