Sain unelmatyöpaikkani ja sitten irtisanoin itseni - miksi?

Viime syksynä sain työpaikan, josta olin jo jonkin aikaa haaveillut ja ajatellut sen olevan unelmatyöpaikkani. Viiden kuukauden jälkeen tein kuitenkin vaikean päätöksen ja irtisanouduin tuosta työpaikasta. Miksi?

Olen aina tykännyt työskennellä ihmisten kanssa ja erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kanssa työskentely on ollut lähellä sydäntäni ja on sitä edelleenkin. Työni päihdekuntoutuksessa olikin monilta osin hyvin antoisaa. Sain toteuttaa itseäni, puhua minulle tärkeistä asioista ja minulla oli useita kauniita kohtaamisia kuntoutujien kanssa. Kävi kuitenkin niin, että työ vei kaikki voimavarani. Työpäivien jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä enää mitään.

Olen lapsesta asti ollut niin sanotussa auttajan ja huolehtijan roolissa. Se alkoi jo kotona, kun vanhemmillani ei ollut riittävästi voimavaroja huolehtia kodista ja perheestä – koin että minun pitää ottaa ohjat omiin käsiini. Siitä lähtien olen elänyt elämääni auttaen ja huolehtien muista. Siitä on tullut selviytymiskeinoni. Opin myös jo lapsena alitajuisesti uskomaan, että se on keino saada rakkautta. Niinpä olen jatkanut tuota toimintamallia läpi elämäni, tähänkin päivään saakka, jossa huolehdin ja autan. Ja koska tuo mekanismi on niin syvä minussa, minun on vaikeaa rajata töissäkään sitä, miten paljon annan itsestäni. Annan kaiken ja vähän enemmän. Vielä kun työskentelee asiakasryhmän kanssa, joiden auttaminen on hyvin lähellä sydäntä, on rajaamista vielä vaikeampaa tehdä.

Olen välillä miettinyt, että pitäisikö minun tehdä jotain ihan muuta työtä, kuin tätä auttamistyötä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se on asia mitä minun kuuluu tehdä. Vaikka se tuo tiettyjä haasteita, on se myös minun lahjani. Minun pitää vain oppia tekemään sitä tavalla, joka ei uuvuta minua. Se ei ole helppo tehtävä, mutta se on kuitenkin mahdollista. Nyt teen töitä vain keikkaluonteisesti. Menen töihin silloin kun minulle sopii ja hoidan sen päivän tehtävät ja sitten voin päästää irti. Vastuuta on vähemmän. Samalla alan edistää omaa yritystoimintaa, jolla haluan tulevaisuudessa työllistää itseni. Haluan omassa yrityksessänikin työskennellä ihmisten kanssa, auttaa heitä rentoutumaan, sekä löytämään oman ytimensä, todellisen itsensä.

Olen viime vuosina löytänyt yhä lähemmäs itsessäni olevaa herkkyyttä ja pehmeyttä. Koen, että siitä herkkyydestä, ja pehmeydestä käsin voin auttaa myös muita löytämään oman herkkyytensä äärelle. Olen myös oppinut sen, että minun tulee kunnioittaa tuota omaa herkkyyttäni ja elää ikään kuin sen ehdoilla. Ymmärtää se, että kuormitun ja uuvun helposti. Järjestää arkeni niin, että minulla on tarpeeksi aikaa palautumiseen ja itseni hoitamiseen. Sekä viedä itseäni sellaisiin paikkoihin ja sellaisten ihmisten seuraan, jotka tekevät minulle hyvää ja tukevat minun herkkyyttäni. Minun tulee ymmärtää se, että tuo herkkyys ei ole heikkoutta ja viallisuutta. Päinvastoin se on suurin voimavarani. Minun tulee kohdella sitä kuin kallisarvoista aarretta, vaalia sitä.

Oman kokemukseni mukaan työelämä on ylipäätäänkin aika suorituskeskeistä, eikä huomioi kovinkaan hyvin ihmisen herkkää puolta. Sen takia oman yrityksen perustaminen on itsestäni ainakin alkanut tuntumaan ainoalta vaihtoehdolta. Ja onkin tärkeää, että mahdollisimman moni ihminen oikeasti kuuntelisi sydäntään ja lähtisi tekemään sitä omaa juttuaan, vaikka se poikkeaisikin valtavirrasta. Me muutamme maailmaa sillä, että olemme rohkeasti sitä mitä olemme ja teemme omaa juttuamme.

Toivon enemmän kuin mitään muuta sitä, että tämä suunta mihin nyt olen menossa, vie minut sinne missä minun on hyvä olla ja missä voin vaalia ja syleillä herkkyyttäni ja kaikkia muitakin puoliani. Että saan palvella elämää juuri siitä paikasta käsin, jossa minun kuuluu olla. Että saan tehdä työtä täysin sydämestäni käsin, uuvuttamatta itseäni. Että saan silläkin tavalla maksettua vuokrani ja leipäni. Tätä toivon kaikille muillekin.

Elämä on liian lyhyt siihen, että pysyisi siellä missä ei ole hyvä olla ja jättäisi haaveita toteuttamatta. Tuntemattomaan hyppääminen on pelottavaa, mutta uskon sen olevan sen arvoista.